Mikä on riittävästi?

Lähipiirissäni on paljon ihmisiä, jotka kipuilevat työn vaatimusten ja oman jaksamisen kanssa. Tunnistan myös itse nämä ajatukset siitä, mikä on riittävästi. Miten pystyn vastaamaan kaikkiin odotuksiin ja miten omat voimavarat riittävät tässä hektisessä ympäristössä?

Samalla rekrytoijana huomaan, että työnantajien vaatimukset kasvavat entisestään. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että yrityksissä puhutaan miten ”meidän ympäristö nyt on tällainen” ja ”tarvitaan yrittäjähenkistä henkilöä, joka kykenee sopeutumaan nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja omaa timanttisen paineensietokyvyn.”

Olen useammin kuin kerran törmännyt siihen, että henkilön poislähtöä tai työssä viihtymättömyyttä selitetään enemmän sitä kautta, että hän ei nyt vaan sopinut tähän meidän ympäristöön, työtahtiin tai työtapoihin. Kumma kyllä, samat ihmiset pärjäävätkin kilpailijalla tai saman tyylisissä tehtävissä täysin hyvin.

Onko todella niin, että työtä ei kuulukaan suorittaa annetun työajan puitteissa? Onko niin, että työntekijöiden tulee venyä kyselemättä eikä lisäresursseja näin ollen tarvitse hankkia?

Entä jos työntekijät yhtenä päivänä päättäisivät, että kukaan ei enää veny? Mukava ajatus, mutta monen mielessä saattaa hiipiä pelko siitä, että tämä voi vaikuttaa omaan jatkoon ja siksi todennäköisesti koskaan koko työyhteisöä ei tähän saataisi mukaan. Vaikka jokainen tiedostaa, että ketään ei voida irtisanoa sen vuoksi, että ei ole valmis tekemään ylitöitä 5 päivänä viikossa 52 viikon ajan vuodessa, voi olla, että pelätään esimerkiksi, että ei päästä enää mukaan kiinnostaviin ja kehittäviin projekteihin.

Venyminen saattaa myös olla yrityksen kulttuuriin niin vahvasti sisäisesti rakennettua, että ei venyvää-työntekijää saatetaan alkaa syrjiä. Hän ei enää saa hyviä työtehtäviä, häntä ei auteta tai hänet suljetaan pois porukasta, kun ei hän ole valmis työskentelemään yhteisten pelisääntöjen ja normien mukaisesti.

Tässä kohtaa voi olla hyvä hetki esittää itselleen kysymys: haluanko todella työskennellä tällaisessa ympäristössä ja uhrata terveyteni ja hyvinvointini? Useimmiten vastaus on ei, mutta vaihtoehtoja ei silti ole. On aloja, joissa kilpailu työpaikoista on kovaa ja vaihtaminen parempaan ei ole mahdollista. Samaten kovin monella ei ole mahdollisuutta heittäytyä tyhjän päälle odottamaan parempia aikoja.

Haluaisin, että yhä enemmän nostettaisiin keskusteluun sitä, mikä on riittävästi ja mitä työntekijöiltä voidaan vaatia. Ovatko ylityöt ja jatkuva venyminen se, mitä haetaan ja mikä on oletus työnteon tavoista vai voitaisiinko entistä enemmän panostaa työ- ja vapaa-ajan tasapainottamiseen ja hyvinvointiin, mikä voisi auttaa vaikkapa työntekijöiden sitouttamisessa ja työtehossa? Pystyykö kukaan tekemään 60 tuntia viikossa tehokkaasti?

Jos resursointia ei ole mahdollista tasapainottaa, voisiko korvaukset olla parempia? Tottakai tässä haasteena ovat erityisesti julkiset alat, joissa rahaa ei ole ja ei välttämättä ole mahdollista pohtia, kuka tarvitsee rahaa eniten? Ovatko esimerkiksi lasten vai vanhusten parissa työskentelevät tärkeämpiä tai enemmän rahaa tarvitsevia? Erityisesti tämä koskee yritysmaailmaa, jossa halutaan tehdä tuloksia ja vaihtuvuus on suurta, kun työntekijät haluavat ottaa jatkossa vähän rennommin ja siksi vaihtavat työtä. Olenkin monen hakijan kanssa jutellut downshiftaus on entistä yleisempää, vaikka se tarkottaisi huonompaa tulotasoa.

Toisena haasteena riittävyyden osalta on työmäärän ohella jatkuva kiire. Vaikka työ ehdittäisiin tehdä työajan puitteissa, voi työ itsessään olla jatkuvaa sykkimistä eri suuntiin. Missään vaiheessa ei ehdi rauhassa juoda kahvikupillista tai suunnitella työtä, kun koko ajan pitää suorittaa. Tämä kuluttaa henkilöstöä ja vaikuttaa suoraan työn tehokkuuteen. Lisäksi jatkuva kiire voi johtaa siihen että työt laahaavat jatkuvasti aikataulua jäljessä ja kenelläkään ei ole mahdollisuutta miettiä kenties tulevaa tai miten asioita voitaisiin parantaa kiireen osalta.

Moni meistä saa itsestään hieman enemmän irti, kun on pieni kiire, mutta kuinka moni meistä on parhaimmillaan tilanteessa, jossa työ on tulipalojen sammuttelua ja vartin hommien välissä ei ehdi edes henkeä vetää? Tuskin kukaan, mutta tätä oletetaan ja ihannoidaan sekä työntekijöiden että työnantajien puolesta. Tuntuu välillä, että työelämä on enemmän tai vähemmän menossa siihen suuntaan, että ihminen ei tee töitä kunnolla, jos ei voi ainakin sanoa, että on jatkuva stressi ja kiire päällä.

Lähes jokainen työntekijä kertoo olevansa parhaimmillaan kiireen ja stressin alla. Mutta uskallan väittää, että tässä puhutaan edelleen siitä pienestä kivasta kiireestä, sillä jatkuva kiire ja stressi lisää virheiden mahdollisuutta, kun on panostettava laadun sijaan määrään. Samalla se voi syödä motivaatiota, kun ei voi panostaa työhönsä haluamallaan laadulla, vaan pitää tehdä työtään liian nopeasti.

Työn vaatimukset eivät myöskään rajaudu määrään ja kiireeseen, vaan on paljon töitä, jotka kuormittavat laadullisesti. Työ on ehkä organisoitu huonosti, mikä vaikuttaa siihen, että työtään ei voi suorittaa. Toisaalta työhön liittyvät tilanteet saattavat olla kuormittavia ja niiden purkamiseen ei välttämättä ole aikaa. Enkä rajaa tätä pelkästään esimerkiksi työhön, jossa autetaan haastavissa tilanteissa olevia ihmisiä, vaan ihan päivittäisissä asiakaspalvelutilanteissa voi tulla vastaan uhkaavia ja ahdistavia tilanteita.

Mikä on siis riittävästi ja mitä voidaan vaatia työntekijöiltä? Onko se kaiken kestämistä mukisematta, koska jonossa on muitakin, jotka ovat valmiita tekemään samaa vai voitaisiinko katsoa tilanteita myös inhimillisemmästä näkökulmasta? Tuottaako puhdas tehokkuusajattelu pitkällä tähtäimellä parempia tuloksia kuin inhimillisempi ajattelu, joka varmasti lyhyellä tähtäimellä ainakin maksaa enemmän?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin tuskin löytyy helppoja ja kaikkia täysin tyydyttäviä vastauksia, mutta on tärkeää, että niistä keskustellaan. Erityisesti nuorten keskuudessa työuupumus ja työssä jaksaminen ovat nousseet ja siksi olisi tärkeää luoda työelämää, jossa ihmiset viihtyvät ja jaksavat muutenkin kuin tämän työviikon loppuun. Millaisia ajatuksia tämä teissä herättää?

-by Erica