Introverttinä työelämässä

Olen kirjoittanut tätä postausta varmasti vähintään vuoden. Idea syntyi siitä, kun siskoni kävi ryhmähaastattelussa, josta saadun palautteen pääpointti oli se, että hänen pitäisi osallistua ryhmäkeskusteluun aktiivisemmin. Mikä varmasti pointtina on ihan relevantti, mutta kääntöpuolena se, että näissä tilanteissa menestyvät henkilöt ovat useimmiten juuri niitä ekstroverttejä, jotka keskittyvät puhumaan ja jättävät kuuntelemisen vähemmälle, mikä nähdään työelämässä aina tavoiteltavana asiana ja piirteenä, joka jokaisella tulisi olla.

Itse olen ihan avoimesti introvertti ja työelämässä (suhteellisen) hyvin menestynyt. Siksi mua ärsyttää joka ikinen keskustelu, jossa tuodaan esille, että henkilön pitäisi olla ulospäin suuntautunut, pirteä ja sosiaalinen, jotta kannattaa esimerkiksi palkata töihin. Kysyn vaan, että miksi ihmeessä, sillä miten toimii työelämä, jossa jokaisella on hirveä kiire puhua ja tuoda esille omia mielipiteitä, mutta kukaan ei keskity kuuntelemaan tai antamaan muille tilaa? Eikä introverttius automaattisesti tarkoita sitä, että henkilö ei saisi suutaan auki.

Tottakai myönnän, että monessa tilanteessa olisi helpompaa, jos olisi ulospäin suuntautunut henkilö. Monet asiat hoituisivat helpommin, ihmiset saisivat minusta mielenkiintoisemman kuvan, ihmisiin tutustuminen kävisi nopeammin ja niiltä turhilta hiljaisilta hetkiltä vältyttäisiin. Ja voinkin suoraan myöntää, että tämä on asia, jonka kanssa olen kipuillut, pitäisikö minun olla jotain muuta kuin mitä olen?

Uusiin ihmisiin tutustuminen ottaa aikansa ja siksi onkin mukavampaa työskennellä samojen ihmisten kanssa viikosta ja kuukaudesta toiseen, jotta oikeasti on aikaa tutustua ja näyttää itsestään ne parhaat (ja huonoimmat) puolet. Jos minun kohdallani tekee tulkintoja ensimmäisten tapaamisten aikana, jää varmasti aika iso osa minun potentiaaliani ja hienouttani huomioimatta.

Etätyöaika on ollut minulle suuri pelastus, sillä sosiaaliset kontaktit ovat vähentyneet ja olen huomannut kaipaavani niitä. Ennen koronaa minulla saattoi olla useita työhaastatteluja päivässä ja siihen päälle jutustelut tiimiläisten kanssa. Kotiin päästyäni olin aivan rikki eikä energiaa ollut enää kohtaamisiin niiden ihmisten kanssa, jotka itselle ovat kaikkein tärkeimpiä.

Siksi onkin hienoa, että nyt on enemmän aikaa sosiaalisten akkujen lataamiselle eikä minun ole tarvinnut luopua työstäni rekrytoijana vain siksi, että en jaksa ihmiskontakteja niin paljon kuin pitäisi. Toisaalta helpotusta on varmasti tuonut myös se, että haastattelut ovat vähentyneet ja suurin osa kontakteistani on tuttuja, joiden kanssa pääsen tekemään pitkää yhteistyötä eikä joka tapaamisella tarvitse antaa helvetin hyvää ensivaikutelmaa, jotta toinen haluaa jatkaa yhteistyötä. Tämä on aika iso osa myynnillisempää työtä ja asiakashankintaa.

Introverttihän on terminä rehellisesti sanoen ihan kamala ja ihmistä hyvin vahvasti lokeroiva ja tarkoittaa jokaiselle meistä ihan eri asiaa, mutta tunnistan kyllä kuuluvani siihen porukkaan, joka kaipaa runsaasti omaa aikaa eikä välttämättä halua joka päivä olla verkostoitumassa puolituttujen tai tuntemattomien kanssa.

Tästäkin huolimatta olen huomannut, että tarpeen tullen minusta löytyy se eloisampi puoli ja esimerkiksi opiskelijatapahtumissa sosialisointi on tuntunut pitkän tauon jälkeen virkistävälle. Eikä kaikki toivo ole menetetty myöskään sen osalta, että asuin juuri kuukauden siskoni kanssa saman katon alla eikä tämä ahdistanut oikeastaan yhtään ja olemme vielä erittäin hyvissä väleissä. Kuka olisi uskonut?

Ikään kuin nyt minun pitäisi muuttua yhtään mihinkään suuntaan. Tiedostan omat vahvuuteni esimerkiksi siitä, että olen (halutessani ja tilanteen niin salliessa) hyvä kuuntelija, joka kokoaa tätä kautta tietoa ja avatessani suuni puheenvuoron asiapitoisuus on yleensä korkea. Siltikin minua tuskin valittaisiin mihinkään työpaikkaan ryhmähaastattelun perusteella, mikä voisi olla yrityksen kannalta virhe tai sitten ei.

En tiedä, oliko tällä kirjoituksella oikeastaan mitään muuta pointtia kuin päästä avautumaan siitä, miten useinkin harmittaa koko ekstrovertti-introvertti-jako sekä vaatimus siitä, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia ja eloisia henkilöitä. Kaikkia tarvitaan ja työssä voi menestyä, vaikka olisi harvoin äänessä eikä joka välissä olisi huutamassa omia ajatuksia ja mielipiteitä ääneen. Ja tietenkin toisinkin päin.

Onko muita, jotka olette kamppailleet tämän aiheen kanssa?

-by Erica