Rekrytoijan arki

Muistan elävästi hetket yliopisto-opintojeni toisena vuonna, kun mietin, että olisipa siistiä päästä tekemään rekrytointeja. Haave säilyi läpi opiskeluvuosieni, vaikka en aiheeseen opinnoissani sen kummemmin tutustunut edes kandidaatin tutkielmassa tai gradussa. Rekrytointiin liittyvä tutkielma kävi kyllä mielessä, mutta aiheeksi valikoitui tiimit ja niiden kehittäminen, sillä niihin liittyen oli enemmän kirjallisuutta tarjolla.

Täytyy tunnustaa, että olin opiskeluaikoinani perinteinen nuori opiskelija, jota kiinnostivat enemmän bileet ja tutkinnon saaminen maaliin arvosanoista ja oppimisesta viis. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä selvinnyt monesta mutkasta helpommin, kun olisi jaksanut panostaa. Opintoihimme kuului pakollisena osana harjoittelu ja tiesin, että haluan tehdä sen rekrytointien parissa. Ja sillä tiellä ollaan edelleen harjoittelun jälkeenkin.

EPÄREALISTISET ODOTUKSET?

Luulen, että monella opiskelijalla tai uudelle alalle suuntaavalla on varmasti hieman epärealistiset ja epätodelliset käsitykset siitä, mitä työ todellisuudessa on. En ota kantaa, onko se hyvä vai huono asia, mutta ainakin itse olisin ehkä toivonut parempaa ymmärrystä, jotta kulttuurishokki ei olisi ollut niin iso. Epärealistiset käsitykset eivät kosketa pelkästään alalle haluavia, vaan ne huomaa myös jutellessani tuttujen kanssa tai ihan päivittäisessä asiakastyössä rekrytoivien esihenkilöiden kanssa.

Itse muistan ajatelleeni, että rekrytointiin liittyy aina selkeä prosessi, joka alkaa työpaikkailmoituksen luomisesta ja sitten jäädään odottelemaan sopivia ehdokkaita. Tämän jälkeen tavataan ehdokkaat ja valitaan paras tarjolla olevista. Ylipäätään uskoin, että tehtäviin saadaan kymmeniä tai jopa satoja hyviä ehdokkaita ja valinnanvaraa olisi tarjolla.

Ajattelin myös, että pääsen etsimään hyvin erilaisiin rooleihin henkilöitä ja työpäivät olisivat vaihtelevia. Henkilöitä pääsisi arvioimaan ja tekemään absoluuttisia tulkintoja heidän osaamisestaan tai persoonastaan ihan vain sen lyhyen juttutuokion aikana. Moni uskookin myös, että rekrytoijan arki on ihan vain sitä jutustelua lämpimikseen ehdokkaiden kanssa.

Vahvana uskomuksena minulla oli myös se, että työ olisi todella merkityksellistä, kun pääsisi auttamaan ihmisiä löytämään unelmiensa työpaikkaa. Varsinkin henkilöstöalan yrityksistä ajatellaan usein, että ne ovat yksityisiä TE-toimistoja, joille vain laitetaan hakemus ja he etsivät sinulle juuri sopivan tehtävän riippumatta sinun taustastasi ja osaamisesta sekä työmarkkinoiden tilanteesta.

REKRYTOINNIN TODELLISUUS

Varmasti tietyillä aloilla, mielenkiintoisissa yrityksissä ja esimerkiksi kesätyörekrytoinneissa on arkipäivää se, että hakemuksia tulee runsaasti ja rekrytoija pääsee tekemään valintaa monien hyvin ehdokkaiden välillä. Suurempaa osaa koskeva todellisuus on kuitenkin se, että hakuun tulee yhteensä ehkä kymmenen hakemusta, joista noin kaksi on potentiaalisia tehtävään. Nämä hakijat ovat lisäksi hakeneet muualle, joten he saattavat mennä käsistä ihan koska vaan.

Rekrytointi on siis hakijoiden kaivelemista eri kanavista sekä vahvasti myös myyntityötä. Työpaikkoja tulee myydä hakijoille ja heidät tulee pitää lämpimänä prosessin kuluessa. Vaikka tämä olisi tehty onnistuneesti, voi silti olla, että hakija saakin toisen työpaikan tai on ollut prosessissa mukana ihan vain nostaakseen palkkaa edellisellä työnantajalla, jolloin prosessi alkaa taas alusta.

Varmasti suurimmat rekrytointia leimaavat tekijät ovat hektinen arki, epävarmuus sekä jatkuvasti muuttuvat tilanteet. Vaatimuksia tulee kahdesta suunnasta, sillä rekrytoiva esihenkilö toivoo toista ja hakija toista. Ihmisten kanssa työskennellessä vain tiettyyn prosenttimäärään asti asioihin voi vaikuttaa. On siis hyvä ymmärtää, että vaikka olisit tehnyt kaikkesi ja onnistunut erinomaisesti, voi haku kariutua ja koko prosessi alkaa alusta. Myös tämä kahdesta suunnasta tuleva paine on hyvä tunnistaa ja opetella toimimaan tässä keskellä kunnioittaen kumpaakin osapuolta tärkeänä asiakkaana prosessissa.

Harvoin rekrytoinneissa ehditään myöskään välttämättä noudattaa mitään tarkkaa prosessia aikataulun ollessa se, että henkilön olisi pitänyt aloittaa jo eilen. Tässä on kuitenkin vahvoja yritys- ja alakohtaisia eroja. Esimerkiksi julkisella puolella tai isommissa yrityksissä hauissa täytyy edetä selkeän kaavan mukaan. Kuitenkin joka alalla käytännöt muuttuvat ja siksi on tärkeää olla kykyä mukautua ja keksiä niitä varasuunnitelmia toisensa jälkeen.

Rekrytoinnissa yksi keskeinen tekijä onkin tämä toimialasidonnaisuus. Toisilla toimialoilla, kuten IT:ssä tai rakennusalalla työvoimapula on ratkaiseva tekijä ja silloin osaajia saadaan kaivella tosissaan. Sen sijaan esimerkiksi HR-tehtäviin tai markkinointiin voi olla helpompi löytää tekijää, varsinkin jos ei vaadita mitään erikoisosaamista. Yleisenä trendinä on kuitenkin se, että hakijapula on arkipäivää ja ehkä nimenomaan oikeanlaisista hakijoista on pulaa. Tästä kohdanto-ongelmasta saisi varmasti oman kirjoituksen, joten palataan siihen mahdollisesti toisella kerralla.

Rekrytointi on parhaimmillaan todella merkityksellistä työtä, kun pääsee näkemään, miten vaikkapa pitkään työttömänä olleelle löydetään uusi työpaikka tai joku hakija saadaan oikeasti työllistettyä hänen unelmaduuniinsa. Valitettavan usein arki on kuitenkin raadollisempaa ja usein joudut harmitukseen asti lukemaan henkilöiden CV:tä tietäen, että minäkään en heitä pysty työllistämään. Päätökset, kun usein tekee joku muu ja aikaa kaikkien tapaamiseen ja auttamiseen ei valitettavasti ole.

Ideaalimaailmassa rekrytoinnit tehtäisiin täysin tasa-arvoisesti ja jokainen voisi työllistyä tehtäviin taustastaan huolimattaan. Syrjintä rekrytoinnissa, sekä se, että valitaanko aidosti paras ehdokas tehtävään, ovat varmasti aiheita, joihin tarvitaan laajempia keinoja eikä yksittäinen rekrytoija välttämättä pysty muuttamaan tätä suuntaa. Tämäkin on jälleen niitä laajoja maailmaa syleileviä aiheita, joihin täytyisi paneutua erikseen omassa tekstissä.

MIKSI REKRYTOINTI

Tätä kaikkea ajatellessa herää toisinaan kysymys, miksi teen rekrytointia, kun päivät ovat kärjistetysti pään hakkaamista seinään ja jatkuvaa tulipalojen sammuttelua sekä epävarmuudessa elämistä. Kun työ sisältää luonnostaan paljon vastoinkäymisiä, on myös luonnollista, että onnistumiset tuntuvat silloin oikeasti isoille. Se on varmasti yksi hienoimmista asioista tässä työssä, kun löytää asiakkaalle sopivan tekijän ja työntekijä on tyytyväinen uuteen paikkaan.

Päivät ovat todellakin vaihtelevia eikä voi sanoa, että pääsisi tylsistymään, kun yllättäviä tilanteita voi tulla vielä viisi minuuttia ennen kotiinlähtöä. Toisinaan toivoisi, että tapahtuisi jopa vähemmän, mutta toisaalta omaa osaamistaan pääsee laajentamaan valtavasti ja samalla oma paineensietokyky kehittyy eivätkä uudet muuttuvat tilanteet enää samalla tavalla paineista. Myöskään vapaa-ajalla.

Nautin työssäni siitä, että pääsen kuuntelemaan ihmisten tarinoita ja siitä, mikä heitä motivoi. On mielenkiintoista nähdä, miten erilaisilla poluilla voidaan päästä samoihin tehtäviin eli tavallaan ei ole sitä yhtä oikeaa reittiä rakentaa uraa. Samalla pystyy rakentamaan itselleen laajaa ymmärrystä työelämästä sen eri ammateista sekä yrityksistä. Unohtamatta verkostoitumista eri yritysten eri osaajien kanssa.

Nostan esiin myös merkityksellisyyden, sillä kyllä sitä löytyy kaikkien varjopuoltenkin takaa. Se riemu, kun työpaikka natsaa täydellisesti asiakkaan ja työntekijän välillä tai kun saat vaikka työllistettyä sellaisen henkilön, jolla on ollut haasteita saada työpaikkaa. Varsinkin nuorempien osaajien kohdalla pääsee myös sparrailemaan heitä työnhakuun ja uraan liittyen.

Muistan ikuisesti, kun eräs aiemmin haastattelemani henkilö oli saanut uuden työpaikan ja kertoi minulle, että ei ollut edes osannut ajatella tällaista työtä ilman minun vinkkiäni. Tuntui hienolle päästä auttamaan henkilöä oman uran rakentamisessa.

Rekrytointi on siis yhtä aikaa tosi kivaa ja tosi kamalaa. Näiden väliltä, kun löytää balanssin ja ymmärtää alan haasteet, voi työstä saada isoja onnistumisen elämyksiä ja varmasti erinomaisia valmiuksia ihan mihin vain tulevaisuudessa. Toivottavasti pystyin tällä tekstillä nostamaan esille todenmukaisia käsityksiä siitä, mitä esimerkiksi minun työni on joko alalle haluavan tai muuten vain alasta kiinnostuneen silmissä. Varmasti hyvää uutta näkökulmaa myös työnhakijalle ymmärtää, mitä siellä pöydän toisella puolella tapahtuu.

-by Erica

P.S. Jos rekrytointi alana kiinnostaa, käy lukemassa myös tämä teksti, josta saat näkökulmaa lisää alan vaatimuksiin ja kuinka päästä alalle.

Vuosi 2020 – Mitä jäi käteen?

Mietin pitkään, kirjoitanko tätä tekstiä, koska ainakin itselläni alkaa tulla jo korvista ulos jauhaminen koronasta ja viime vuoden poikkeuksellisuudesta. Ylipäätään vuoden vaihtuminen on aina ollut minulle haastavaa aikaa, koska pitäisi osata summata yhteen, mitä edellinen vuosi toi tullessaan ja olla valmiina aloittamaan uudestaan toinen toistaan kunnianhimoisempien tavoitteiden kanssa kohti seuraavaa vuotta.

Entä jos edellisenä vuonna ei tullut saavutettua mitään? Ei tullut hienoa uutta työpaikkaa tai uusia työtehtäviä. Ei häitä. Ei ensimmäistä omaa asuntoa. Ei 10 kilon painonpudotusta ja elämäntaparemontin myötä saavutettua elinvoimaista olotilaa. Mutta mitataanko näiden kautta vuoden onnistumista, onnellisuutta tai menestymistä elämässä?

Ei tietenkään. Mutta suorittajakeskeisen luonteeni ohella olen myös kaikki tai ei mitään -ajattelija, jonka mukaan ihan kiva ei riitä, vaan kaiken tulisi olla ylitsevuotavan hyvää tai menestynyttä. Viime vuoden aikana tuli tehtyä todella paljon ajatustyötä muun muassa näiden kahden harhaisen ajattelutavan muuttamiseksi ja siksi päätin todellakin kirjoittaa tämän tekstin.

Vuosi 2020 on onneksi historiaa ja nyt on mahdollisuus kääntää uusi sivu elämässä sopivasti unohtamalla ja oppimalla menneestä. Siispä kysymys kuuluukin mitä otan mukaan tälle vuodelle? Mitkä asiat sykähdyttivät ja saivat haluamaan jatkaa uudella polulla?

PYSÄYTTÄVÄ, JÄRISYTTÄVÄ, ODOTTAMATON ELÄMÄ

Viime vuosi toi monelle (minä mukaan lukien) tullessaan siinä hetkessä harmillisen, mutta todellisuudessa ah niin tarpeellisen pysähtymisen tunteen. Elämää ei voi ennustaa ja sitä on turha suunnitella liikaa ennakkoon, kun kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Carpe diem. Ja niin edelleen.

Ajattelutapansa tuokin, mutta en ehkä vielä lähtisi heittämään hanskoja tiskiin, irtisanoutumaan työstä ja juhlimaan rahoja matkustelemalla tai törsäilemällä kalliisiin asioihin ihan vain, koska eihän sitä tiedä, missä sitä on puolen vuoden päästä. Suunnitelmallisuus ja rutiinit tuovat turvaa elämiseen ja niitä voi toteuttaa myös sen ennakoimattoman keskellä. Ne tuovat myös tietynlaista järjestystä epävarmuuden keskellä.

Opinkin, että omaa vahvuutta asioiden suunnittelussa ja aikataulutuksessa ei kannata heittää romukoppaan, vaan sen voi kääntää isommaksi vahvuudeksi haasteiden kohdalla. Toisaalta elämän odottamattomuus tuo rutiinien täyteiseen elämään aina niin tarpeellisen pysähtymisen. Olenko tyytyväinen elämääni tällaisena? Teenkö asioita, koska niin kuuluu tehdä vai koska oikeasti haluan?

Haluan napata viime vuodesta talteen tämän, että pysähdyn säännöllisesti oman elämäni äärelle ja pohdin sen merkityksellisyyttä ja sisältöä. Mikä on minulle tärkeää ja miten käytän aikani suhteessa siihen. Arvostanko perheen parissa vietettyä aikaa, mutta teen 12 tuntista työpäivää. Arvostanko terveellisiä elämäntapoja ja hyvää oloa, mutta vietän loput päivän tunnit sohvalla katsoen Netflixiä ja tilaten Woltin kautta pizzaa.

HÄDÄSSÄ YSTÄVÄ TUNNETAAN

Olen aina ollut vahva itsenäinen nainen, joka ei tarvitse ketään. Alkuperäinen sanontahan menee, että nainen, joka ei tarvitse miestä, mutta olen vienyt sen äärimmilleen, jolloin kaikesta tulee selvitä yksin. Jos pitää viedä vanhoja huonekaluja kierrätykseen, en pyydä apua vaan lähden viemään niitä kävellen parin kilometrin päähän. Jos joku sanoo minulle ikävästi, suljen sen sisälleni ja tuudittaudun ajatukseen, jossa juuri näin on hyvä eikä ole syytä vaivata muita pikku asioilla.

Viime vuonna tein sen virheen, että sitten avasin suuni ja sanoin, että nyt tarvitsen apua. En pystykään tekemään kolmen ihmisen työkuormaa, käymään salilla orjallisesti huonosti nukutun yön jälkeen enkä todellakaan saa kasattua yksin uutta Ikean sänkyä.

En kuollutkaan, vaan huomasin, että tämähän on oikeastaan aika kiva juttu. Kun kaikkea ei tarvitse tehdä itse, aikaa jää aika paljon mukavampiin asioihin, kuten uusien urheilulajien kokeilemiseen, päättömään vaelteluun ja kotikaupungin paikkojen ihasteluun. Eikä kukaan pitänyt minua heikkona tai jotenkin huonompana ihmisenä, kun en saanutkaan itse kannettua vanhaa sohvaa kierrätykseen.

Siispä ehdottomasti jatkoon menevä käytäntö tulee olemaan myös avun pyytäminen asioissa, oli kyseessä sitten liika työkuorma, murheet ihmissuhteissa tai taulun laittaminen seinälle. Aloitin viime vuonna myös terapian, joka tulee jatkumaan. Kliseisesti suosittelen sitä jokaiselle ihan jo sen takia, että missä muualla saa puhua itsestään kerran viikossa kokonaisen tunnin ajan jonkun kuunnellessa kiinnostuneesti.

MINUN NÄKÖINEN ELÄMÄ

Pohdin viime vuonna paljon (läheisten mielestä varmaan kyllästymiseen asti) millaista elämää haluaisin elää. Työ on minulle äärimmäisen tärkeä asia ja haluankin kehittää itseäni ammatillisessa mielessä ja päästä tekemään aidosti merkityksellistä työtä, jolla voin vaikuttaa ihmisten elämään.

Arvostan kuitenkin huomattavasti enemmän esimerkiksi aikaa läheisten kanssa, urheilua, palautumista sekä niitä hetkiä, kun saa maata kylpytakki päällä sohvalla syöden salmiakkia ja katsoen 50 kertaa Greyn anatomian tuotantokausia.

Elämääni on määritellyt aiemmin pelkästään työ. Olen valinnut harrastukseni sen mukaan, että voin käydä siellä ennen töiden alkua enkä ole voinut sitoutua mihinkään tiettyihin kellonaikoihin. En ole pitänyt lomaa, koska minun kuuluu olla töissä ja tienata rahaa. Mikään rahamäärä ei kuitenkaan korvaa sitä, että en pääse viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa tai uhraan hyvinvointini sillä, että en pääse liikkumaan tai lepäämään.

Siksipä ehkä tärkein oppi viime vuodelta on tämä palautumisen tärkeys sekä aidosti itselle mielekkään elämän eläminen. En tee uuden vuoden lupauksia, mutta jos tekisin, panostaisin varmasti lepoon sekä siihen, että menen kiinnostavia asioita kohti, oli se sitten tämä blogin kirjoittaminen, uusi ravintola tai ihan vaikkapa Puolangan pessimisti-ilta.

-by Erica

Tietoa, harjoittelua ja tiivistä yhteistyötä – Opinnoista työelämään

Aloitin taannoin opiskelut psykologian aineopintojen parissa. Aiemmista opinnoistani on useampi vuosi aikaa, mutta ero niiden ja nykyisen opiskelun välillä on merkittävä. On ollut mielenkiintoista huomata, että kurssien aiheisiin pääsee eri tavalla sisälle, kun omaa jo työkokemusta. Samaten asioiden oivaltaminen on mielekkäämpää, kun ne voi yhdistää konkreettisiin työelämän tilanteisiin.

Omana opiskeluaikana tuskailin paljon sen kanssa, että asiat jäivät hyvin teoreettiselle tasolle. Itse olin valmistumisen kynnyksellä aivan pihalla siitä, mihin opiskelemaani tietoa todella tarvitaan ja millaisiin tehtäviin voisin valmistumiseni jälkeen työllistyä. Samaa olen huomannut myös jutellessani työnhakijoiden ja tuttavieni kanssa.

TIETO EI LISÄÄ TUSKAA

Miten opinnot saataisiin vietyä lähemmäs työelämää ja sitä kautta lisättäisiin myös työntekijöiden valmiuksia? Varmasti yksi iso haaste on se, että varsinkin nuorten keskuudessa tieto työelämästä ja sen eri mahdollisuuksista on vähäistä. Omana opiskeluaikana meillä oli vain yksi kurssi, jossa valmistuneet sosiaalipsykologit kävivät kertomassa omasta työstään. Muuten painopiste oli teoriassa. Vaatii siis todella paljon omaa selvitystyötä, jotta pääsee selville eri mahdollisuuksista.

Opiskelijoille on saatettu kertoa yleisemmällä tasolla, että tällaisille ja tällaisille aloille voitte työllistyä, mutta sen enempää konkretiaa ei ole tarjolla. Itse sorruin ajattelemaan, että HR on kivaa ihmisten parissa työskentelyä ja heidän auttamistaan. On se toki sitäkin, mutta työhön sisältyy paljon myös omasta mielestäni ikävämpiä asioita, kuten työkykykeskusteluja, varoitusten antamista ja YT-neuvotteluja.

Rekrytointien osalta ajattelin myös, että sen kun valitaan paras ehdokas tarjolla olevista ja edetään selkeän rekrytointiprosessin mukaisesti. Varmasti monissa tehtävissä ja yrityksissä myös tämä on arkipäivää, mutta enenevissä määrin rekrytointi on hakijoiden kaivelemista, kriteerien madaltamista sekä etenemistä aikataulussa, jossa tekijä olisi pitänyt olla jo eilen. Niin ja sitten sitä myyntiäkin, joka oli opiskelijaminälleni aivan kamala ajatus.

En varmasti ole ainoa, joka on huomannut, että työelämään tultaessa odotukset eivät ole vastanneet todellisuutta ollenkaan. Mielestäni opinnoissa tarvittaisiin vahvempaa yhteistyötä yritysmaailman kanssa, jotta opiskelijoille voitaisiin kertoa rehellisiä ja autenttisia tarinoita siitä, mitä työelämä tietyllä alalla on ja millaisia mahdollisuuksia heillä ylipäätään on. Ja tässä nimenomaan konkreettisempia uratarinoita ja rehellistä kuvausta työn arjesta. Vastapainoksi koulu pystyy tarjoamaan yrityksille näkyvyyttä, verkostoa ja potentiaalista työvoimaa tulevaisuudelle ja näin se hyödyttäisi myös yrityksiä.

KOULUNPENKILTÄ JOHTAJAKSI

Toinen haaste työelämään siirtyessä on myös se, että vastavalmistuneilla ei ole realistisia käsityksiä siitä, minkä tason tehtäviin voin hakea tai millaista palkkaa voin pyytää. Nostan käden pystyyn virheen merkiksi ja myönnän, että luulin saavani parempaa palkkaa ja voivani hakea korkeamman tason tehtäviin. Työkokemukseni paljasti kuitenkin sen, että valitettavasti en ole pelkkien opintojen pohjalta enkä edes hienoisen työkokemuksen jälkeen asiantuntija, vaan minun on lähdettävä rakentamaan asiantuntijuuttani alemmalta tasolta. Niin ja se palkka ei ihan vastaa niitä ainejärjestöjen ja liittojen suosituksia.

Monella on varmasti hakusessa myös se, mitä reittiä pitkin sitten voisi päästä niihin asiantuntijatehtäviin. Pitääkö uraa suunnitella tietyllä tavalla tai onko olemassa vain yksi oikea reitti? Tässäkin kaivattaisiin varmasti lisää yhteistyötä työelämän ja oppilaitosten välillä. Esimerkiksi mentorointi voisi olla sellainen mahdollisuus, jota voisi entistä enemmän hyödyntää opiskelevien ja valmistuneiden välillä, jotta realistisempaa tietoa ja ajatusten vaihtoa olisi tarjolla työelämään siirryttäessä. Omalla aktiivisuudella voit hakea mentoria esimerkiksi Suomen Mentorit ry:n, Mentorisi-sivuston tai LinkedIn:n kautta.

HARJOITTELE, HARJOITTELE JA HARJOITTELE

Itse koin harjoittelun ehkäpä hyödyllisimpänä asiana omista opinnoistani. Siinä sain todella tärkeää ja hyvää kokemusta itseäni kiinnostavalta alalta sekä jalkaa oven väliin oikean työpaikan muodossa. Siksi minusta on hieman harmillista, että kaikilla opiskelualoilla harjoittelu ei ole pakollinen osa opintoja tai se on kestoltaan vain pari kuukautta. Siinä ajassa, kun tuskin pääsee vielä kovin vahvasti työhön kiinni. Lisäksi tietyillä suosituilla aloilla, kuten esimerkiksi HR:ssä tai markkinoinnissa voi olla haastavaa tai jopa mahdotonta saada työpaikkaa ilman harjoittelua.

Monesti keskustellaan harjoittelun palkallisuuden tai palkattomuuden puolesta. Moni on tuonut esille sen, että on epäreilua riistää harjoittelijaa työssä, jos tämä ei saa siitä palkkaa. Itse koen kuitenkin, että työkokemus voi olla luonteeltaan sen verran arvokasta, että sille ei voida aina edes rahallista hintaa antaa. Lisäksi harjoittelu on pakollinen osa opintoja ja sen tarkoituksena on enemmänkin mahdollistaa oikeassa työssä oppiminen, mikä tarkoittaa myös sitä, että yritys joutuu antamaan tukea enemmän kuin tavalliselle työntekijälle. Toki samalla on hyvä muistaa, että rajansa on silläkin, kuinka paljon tällöin voidaan vaatia tai antaa vastuuta.

Harjoitteluja saisi mielestäni olla useamman kerran opintojen aikana, jotta pääsisi tutustumaan erilaisiin työpaikkoihin ja samalla voisi luoda elintärkeitä verkostoja työelämään. Käytännön työkokemus vahvistaa ajatuksia siitä, mitkä tehtävät minulle sopivat ja mitkä eivät. Lisäksi sitä kautta voi saada itselleen itsevarmuutta sen osalta, että kyllähän minä oikeasti osaan ja opinnoistani on varmasti iso anti työelämälle.

KUKA VASTAA

En väitä, että pelkästään opinahjoilla on vastuunsa tässä nuorten odotusten ja työelämän realiteettien välisten ristiriitojen osalta. Moni yritys voisi varmastikin aktiivisemmin tehdä yhteistyötä oppilaitosten kanssa sekä tuoda myös omassa markkinoinnissaan ja viestinnässään esille uratarinoita ja kertomuksia siitä, mitä se työ heillä oikeasti on ja mitä se vaatii. Tämä olisi erittäin hyvää työnantajamielikuvan rakentamista, mitä kovin monessa paikassa ei vielä täysillä tehdä.

Yritysten rooli on myös siinä, että heidän tulee tarjota harjoittelupaikkoja ja huolehtia siitä, että harjoittelu ei ole vain kahvinkeittoa, vaan harjoittelija näkee realistisesti, mitä arki on ja, että opiskelija saa mahdollisimman paljon oppia irti. Olen kuullut liian monta kauhutarinaa siitä, kun työntekijä ei ole saanut kunnon perehdytystä ja harjoittelu on johtanut siihen, että hän ei joko päässyt tekemään mitään tai sitten oli vastuussa liian isosta kokonaisuudesta. Ei näin.

Yritysten ja oppilaitosten yhteistyön ja odotusten yhteensovittamisessa on varmasti paljon töitä, mutta uskon, että sillä olisi valtavasti positiivisia vaikutuksia. Nuoret voisivat kokea enemmän itsevarmuutta omasta osaamisestaan eikä tarvitsisi jatkuvasti miettiä, että mitähän minusta tulee. Toisaalta mahdollinen syrjäytyminen tai ajautuminen ihan vääriin tehtäviin voitaisiin välttää, kun polkua oppilaitoksista työelämään selkeytettäisiin ja tarjottaisiin erilaisia vaihtoehtoja. Lisäksi voitaisiin saada täytettyä mahdollista työvoimavajetta ja tehdä yrityksissä ehkä sellaisia tärkeitä asioita, joita muuten hektisessä arjessa ei ehditä.

Mikäli siis haluat maksimoida mahdollisuutesi työllistyä valmistumisen jälkeen, muista nämä:

  1. Tutustu mahdollisiin tehtäviin ja mieti, mitä haluat oikeasti tehdä.
  2. Hanki mentori tai juttele työelämässä jo olevien osaajien kanssa.
  3. Suorita vähintään yksi harjoittelu jo opintojen aikana.
  4. Verkostoidu mielenkiintoisten asiantuntijoiden tai yritysten kanssa.
  5. Ole avoin mahdollisuuksille ja luota osaamiseesi.

-by Erica

Unelmista totta

Tässä sitä ollaan. Takana varmasti yksi sekä raskaimmista että ikimuistoisimmista vuosista tähän mennessä. Korona tuli ja muutti sekä työelämää että omaa ajatusmaailmaa pakottamalla pysähtymään. Olen ollut aina kova suorittamaan ja suorittanut elämää sen kummemmin miettimättä tulevaa. Minulla on ollut selkeät suunnitelmat tulevaisuuteen, ja tämä on tarjonnut myös turvaa, kun on voinut ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Noh viime kevät osoitti, että mitään ei tosiaankaan pysty ennakoimaan ja pakonomainen suunnittelu ajaa vain pakonomaiseen stressaamiseen ja siihen, että elämästä ei nauti. Alkureaktiona yhteiskunnan pysähtymiseen ja meillä alkaneisiin YT-neuvotteluihin tuli sokki ja epätoivo. Mitäs nyt, kun en voikaan tehdä työtä niin kuin tähän asti on tehty, tavata ystäviä ja käydä salilla orjallisesti neljänä aamuna viikossa.

Toimeen tarttuvana ihmisenä en kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan, vaan rupesin aktiivisesti katsastamaan eri vaihtoehtoja. Ajatustyön tuloksena tajusin, että en ole ollenkaan niin tyytyväinen elämääni kuin olin ajatellut. Kaikki on näennäisesti ihan jees, mutta jotain puuttuu. Työ hallitsi kaikkea muuta tekemistä ja tulevaisuuden haaveet olivat tasolla sitten joskus, kun jaksaa ja ehtii.

Yksi näistä ikuisuushaaveista oli blogin perustaminen. Olen kyllä kirjoitellut satunnaisesti tekstejä sekä työnantajani blogiin että LinkedIn -sivustolle, mutta olen kuitenkin aina kaivannut lisää. Minulla on paljon ajatuksia työelämään liittyen ja niitä mielelläni kirjaisin ylös ja jakaisin muidenkin luettavaksi.

Päätin, että nyt jos koskaan on aika tarttua toimeen ja vihdoin perustaa blogi. Kirjoitin eräällä kahvitauolla nopeasti ylös aiheita, joista haluaisin kirjoittaa ja joista olisi paljon sanottavaa. Parin minuutin aikana keksin jo parikymmentä aihetta, joten selkeästi siitä ei ainakaan tämä homma jää kiinni. Ainoastaan nimen keksiminen tuotti hieman tuskaa 😊

Mitä odottaa tältä blogilta

Varmasti hyvä hieman kertoa tässä vaiheessa myös itsestäni. Olen 26-vuotias helsinkiläistynyt savolainen, joka työskentelee rekrytoijana. Uraa takana muutama vuosi ja kokemusta löytyy niin rakennusalasta, teollisuudesta kuin nyt viimeisimpänä myös taloushallinnon, rahoituksen ja HR-alan osaajien rekrytoinneista. Samalla työnkuvaan on mahtunut myös työsuhdeasioita sekä erilaisia projekteja aina oppilaitosyhteistyöstä järjestelmäkehitykseen.

Alassa kiinnostaa kovasti ihmisten uratarinoiden kuuleminen ja myös niiden tarinoiden mahdollistaminen ja pääseminen osaksi niitä. Intohimoa löytyy myös hakijakokemuksen kehittämiseen, Employer Brandingiin sekä ylipäätään kaikkeen työelämässä ja sen kehittämisessä. Unohtamatta tietenkään koulutuksen ja työelämän välistä yhteistyötä ja sen sujuvoittamista.

Olen opiskellut sosiaalipsykologiaa, joten katsantokanta työelämään ja sen teemoihin on hyvin ihmisläheinen ja varmasti teemoja tulee tarkasteltua myös näiden lasien läpi. Minua kiinnostaa kovasti ihan perinteinenkin psykologia, jonka opintoja olen omaksi ilokseni alkanut suorittaa. Ehkä siis sisäinen keittiöpsykologi pääsee myös vauhtiin.

Minulla on tälle blogin kirjoittamiselle useampikin tavoite. Ensinnäkin haluan nostaa esille tärkeitä aiheita sekä työelämään, rekrytointiin/työnhakuun että ylipäätään ajankohtaisiin aiheisiin liittyen. Haluan tuoda esille aiempaa enemmän myös omaa persoonaani ja omia mielipiteitäni pelkän asiatekstin ohella. Katsotaan, miten onnistun tässä. Lisäksi tärkeimpänä haluan nauttia kirjoittamisesta ja löytää sitä kautta itselleni uutta sisältöä elämään.

Olen siis enemmän kuin innoissani ja en malta odottaa, että saan julkaista lisää tekstejä erilaisiin aiheisiin liittyen. Tulossa on muun muassa ajatuksia koulutuksen ja työelämän vahvemmasta yhteistyöstä, realismia rekrytoinnin arjesta, työnhakuvinkkejä sekä omia kokemuksia esimerkiksi liittyen. Stay tuned jos aiheet kiinnostavat.

– by Erica